BlogiMistä niitä tarinoita oikein tulee?heinäkuu 26, 2019Jokaisella on oma tarinansa. Tarinat ovat tärkeitä. Ne syntyvät kokemuksista ja tunteista. Niillä on alku, keskikohta ja loppu. Sannan tarina alkoi pimeänä syksyisenä iltana autossa jossakin Pyhäsalmen ABC:n ja Oulun Rajahaudan välisillä lakeuksilla. Farmaseutti, joka ei tällä kertaa ole syyllinen rikokseen, niin kuin yleensä kirjallisuudessa on tapana. Aihe jäi muhimaan aivoissani, vaikka emme sen jälkeen puhuneet asiasta pitkään aikaan. Mitä enemmän aikaa kului taustatyön ja muun tekemisessä, tajusin, kuinka monia esteitä koko tarinan kertomiseen liittyi. Onnistuin rakentamaan ne ihan itse epäilemällä omaa osaamistani. Sannan hahmo muotoutui hitaasti. Tiesin itse millainen hän olisi, mutta miten saisin hänet toimimaan haluamallani tavalla? Herätin hänet eloon ja hän alkoikin elää omaa elämäänsä. Hänestä tuli juuri sellainen vahva nainen, jossa on pisara Modesty Blaisea ja neiti Marplea. Hän osaa kuunnella herkällä korvalla ihmisten puhetta. Farmaseuttina se kuuluu toimenkuvaan. Ihmiset puhuvat eri tavalla lääkärille tai jopa poliisille. Apteekissa kuulee usein lauseen: ”Ei tämän takia kannata lääkäriä vaivata. Niillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin kuunnella turhia valituksia.” Varsinkin maaseudulla vanhemman väen keskuudessa tämä on varsin yleinen asenne. Sama toimii myös sairaanhoitajien osalta. Hehän ovat osastolla eniten tekemisissä potilaiden kanssa. Hoitajat tarkkailevat potilasta vuorokauden ympäri ja toteuttavat lääkärin määräämää hoitoa. Heidän toimintansa on koko ajan näkyvillä ja arvostelun alla. Varsinkin hoivaosastoilla vierailevat omaiset ovat aina valmiina huomauttamaan jokaisesta epäkohdasta. Vierailuajan alkaessa potilaat on pesty, puettu ja ruokittu. Huoneet on siistitty ja sängyt pedattu. Hoitajat vetäytyvät kansliaan tai kahvihuoneeseen pois vieraitten tieltä. Ja niinpä vierailijan silmin nähtynä he ovat istuneet koko aamun laiminlyöden potilaita. Kirjan tarina oli helpompi kehittää. Varsinkin kun tyrmäystippoja oikeasti käytetään sekä kirjoissa että oikeassa elämässä. Missään ei vain mainita uhrin kokemusta tai sitä, etteivät kaikki reagoi samalla tavalla lääkkeisiin. Meille opetettiin jo farmakologian perusteissa se, että myrkyn ja lääkkeen ero on annostuksessa. Eli vaaratonta lääkettä ei ole olemassa. Vasta käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen tajusin, kuinka ajankohtainen koko aihe oli. Viime vuoden isoimmat uutiset koskettelivat Oulussa tapahtuneita hyväksikäyttötapauksia. Yksityisen vanhustenhoidon väärinkäytökset olivat toinen suuri uutisaihe. Hoitajat saivat todella paljon lokaa niskaansa. Puhuttiin paljon hoitajamitoituksista ja työmoraalista. Kysymys on kuitenkin koko alan arvostuksesta. Vanhustenhoito on todella kriisissä, koska sitä ei pidetä samalla tavalla vaativana kuin esimerkiksi leikkaussalitoimintaa. Tosiasiassa se on vaativampaa, koska hoivakodeissa asuvat vanhukset ovat todella huonokuntoisia sekä henkisesti että fyysisesti. Hoitajilla on todella rankkaa, potilaat ovat todella arvaamattomia, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä on tärkein syy kirjoittaa Sannan tarinaa. Hoitajien ja farmaseuttien on saatava äänensä kuuluviin.... Oikea lääke oikealle henkilölle oikeaan aikaanhelmikuu 5, 2019Minua on aina kiinnostanut olla apteekissa töissä. Tämä johtuu mummostani. Hän oli farmaseutti ja ylpeä siitä. Jopa kotirouvana ollessaan hän tunsi arvonsa. Hiekkalaatikolla lasten kanssa ollessaankin mummoni kieltäytyi seurustelemasta muiden äitien kanssa, koska he olivat vain tavallisia kotiäitejä ja hän oli sentään farmaseutti. Äitini kuoli syöpään kun olin 6-vuotias. Sen jälkeen asuin pari vuotta isovanhempieni luona Lahdessa. Mummoni oli töissä Lahden Keskussairaalan yhteydessä olevassa Yliopiston Apteekin lääkevarastossa. Nimi muuttui myöhemmin Helsingin Yliopiston Apteekiksi, joka toimii edelleenkin Helsingin Yliopiston alaisuudessa. Muutaman kerran sain vierailla hänen työpaikallaan. Siitä jäi minulle ihanat muistot. Nautin joka hetkestä. Varsinkin apteekin tuoksut saavat minut edelleenkin palaamaan lapsuuteen. Jopa ulkomailla matkaillessani yritän vieläkin vierailla ainakin yhdessä apteekissa nauttimassa ilmapiiristä. Vuosien myötä unohdin tämän muiston. Haaveilin milloin mistäkin. Lukion jälkeen mietin tätäkin vaihtoehtoa, mutta kuvittelin ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta selviytyä edes pääsykokeista. Olin keskittynyt opiskelemaan kieliä ja humanistisia aineita, enkä luonnontieteitä. Lukion jälkeen olin töissä sekä sairaalan keittiössä että hoitoalalla. Opiskelin vuoden verran Inarin kansanopistossa tiedotusoppia. Siellä tapasin nykyisen mieheni ja saimme kaksi ihanaa lasta. Olin kuullut eräältä ystävältäni lääketyöntekijäkoulutuksesta. Ajattelin sen olevan ensiaskel lapsuuden toiveeni toteutumiseen. Asuimme Oulussa ja siellä alkoi koulutukseni. Sen jälkeen hain farmaseuttikoulutukseen Helsinkiin, koska sinne pääsi suoraan tutkintotodistuksella. Jätin kuitenkin menemättä sillä kertaa, koska mieheni opiskeli ja työskenteli Oulussa ja lapseni olivat vielä pieniä. Aloitin sittemmin sairaanhoitajakoulussa, josta valmistuin pahimpaan lama-aikaan 90-luvulla. Tein paljon keikkoja sekä Oulun Kaupunginsairaalaan että vanhainkoteihin. Siihen aikaan oli myös jatkuvasti ilmoituksia, joissa haettiin sairaanhoitajia Lontooseen. Mieheni sai minut innostumaan työstä ulkomailla. Olin lukion jälkeen au-pairina Lontoossa, joten kielitaidosta se ei koskaan ollut kiinni. Ehdin olla melkein puoli vuotta Bartsissa eli St Bartholomew’sin sairaalassa gynen leikkurissa, kunnes sain töitä Oulusta Kuurojenkoti Runolasta. Siinä työssä opin myös paljon erilaisista ihmisistä. Lopulta sain tarpeekseni jatkuvasta vuorotyöstä ja hain uudestaan Helsinkiin opiskelemaan. Sen jälkeen tunsin tulleeni kotiin. Työpaikkojen saaminen oli helpompaa, työ oli kiinnostavaa ja monipuolista. Ainoa huono puoli asiassa oli, ettei Oulun kokoisessa kaupungissa ollut tarpeeksi vapaita paikkoja eli työmatkani olivat pitkiä ja aikaa vieviä. Asiaa ei parantanut lonkkakulumani, jonka takia minut on leikattu kaksi kertaa. Siitä kaikesta syntyi ajatus kirjasta, jonka päähenkilönä on kaltaiseni farmaseutti-sairaanhoitaja. Intoa lisäsi huomio, jonka tein luettuani lukemattoman määrän dekkareita. Jos kirjassa on henkilönä farmaseutti, hän on yleensä syyllinen rikokseen, jota viisas lääkäri, nokkela poliisi tai tarkkasilmäinen yksityisetsivä tutkii. Eikä kukaan oikeastaan tiedä, mitä apteekissa oikeasti tapahtuu. Toivon todellakin, että olen osannut kertoa jotain siitä todellisuudesta, jossa siellä eletään yleisön näkymättömissä. Meillä jokaisella on tarina apteekista. Tämä on minun tarinani....
